Sujuvuus ei ole todiste. Päättäkää, mistä faktat saa hakea.

Kone kirjoittaa jokaisen lauseen samalla varmuudella. Hinnastostanne poimittu tieto ja tyhjästä päätelty väite näyttävät sivulla täsmälleen samalta, eikä lukija erota niitä toisistaan. Ei erota myöskään se ihminen, joka hyväksyy julkaisun. Tämä on automatisoidun julkaisemisen todellinen riski, eikä parempi malli korjaa sitä. Sen korjaa päätös siitä, mistä faktat saa hakea.

Arvaus ja fakta tulevat samassa lauseessa

Ihmiskirjoittaja vuotaa epävarmuutta. Hän pyörittelee sanavalintoja, jää jumiin puoliksi muistamansa luvun kohdalle ja jättää sulkeisiin muistutuksen tarkistaa asia myöhemmin. Toimittajaa nämä maneerit ärsyttävät, mutta ne ovat arvokkaita: ne osoittavat kohdat, joissa teksti kantaa painoa ilman vahvistusta.

Koneen tekstissä vastaavia merkkejä ei ole. Sujuvuus pysyy tasaisena alusta loppuun, joten sopimusehtonne toistava lause näyttää samalta kuin lause, joka keksi ne. Ongelma ei ole se, että kone erehtyisi useammin kuin väsynyt freelancer. Ongelma on se, ettei tekstissä ole mitään, mikä osoittaisi erehdystä.

Siksi käsittelemme lähteitä asetuksena emmekä kirjoitustyylinä. Joka aamu julkaiseva blogi ei voi nojata siihen, että joku sattuu huomaamaan sen yhden tarkistamattoman lauseen.

"Merkitse epävarmat kohdat" ei ole ohje, jota kone voi noudattaa

Ilmeisin korjaus olisi pyytää konetta merkitsemään omat heikot väitteensä. Se ei toimi, ja syy kannattaa sanoa tarkasti. Kielimallin varmuus kertoo huonosti siitä, onko väite tosi. Malli voi olla sujuva ja väärässä ilman että tilanne eroaa sisäisesti sujuvasta ja oikeassa olemisesta. Itsearvioidut merkinnät jäävät siksi vajaiksi ja epäluotettaviksi, mikä on huonompi tilanne kuin ei merkintöjä lainkaan: merkitsemätön kappale alkaa tuntua tarkistetulta.

Luokittelussa kone sen sijaan on vahva. Sen ratkaiseminen, koskeeko lause omaa yritystänne, sen ulkopuolista maailmaa vai asiaa jonka selvittäminen vaatisi jonkun lähtevän liikkeelle, on luokittelutehtävä.

Sääntö ei siis voi koskea varmuutta. Sen on koskettava väitteen lajia, ja lajit on päätettävä ennen kuin tekstiä on olemassa.

Kolme väitelajia, joista vain yksi on ilmainen

Ensimmäinen laji koskee teitä: mitä myytte, millä hinnalla, miten käyttöönotto etenee, mistä kieltäydytte. Nämä kone saa väittää ilman lähdeviitettä, mutta vain siksi että briiffi on lähde. Jos asia ei ole briiffissä, se ei ole tieto teistä. Se on arvaus teidän logollanne.

Toinen laji koskee yrityksenne ulkopuolista maailmaa: mitä alustan ehdoissa lukee, mitä standardi vaatii, mihin suuntaan markkina liikkuu. Nämä vaativat nimetyn lähteen ja linkin joka kerta, eikä poikkeusta heru väitteille jotka tuntuvat yleistiedolta. Lähes kaikki vanhan artikkelin hiljainen mätäneminen tapahtuu tässä lajissa: maailma liikkui, lause ei.

Kolmas laji vaatisi omaa tiedonhankintaa: haastattelun, aineiston jonka joku kokoaa, kyselyn jota kukaan ei ole tehnyt. Näitä kone ei tuota, ja jos sääntö ei sano sitä ääneen, kone tuottaa jotain sinnepäin. Oikea lopputulos on kieltäytyminen, joka ohjataan ihmiselle. Se kuuluu rajoihin jotka kannattaa nimetä etukäteen.

Viitatkaa asiakirjaan, älkää siitä kertovaan artikkeliin

Kun väite koskee Googlea, viitatkaa Googleen. Roskapostilinjaukset ja ohje hyödyllisestä sisällöstä ovat lyhyitä, julkisia ja yksiselitteisiä. Alan tiivistelmät niistä eivät ole mitään näistä. Tiivistelmä pakkaa, ja pakkaamisessa katoaa varaus. Suunnilleen näin kapeasta laajamittaista sisällön väärinkäyttöä koskevasta säännöstä tuli toisen käden tekstien ketjussa kansanuskomus, jonka mukaan Google rankaisee tekoälysisällöstä.

Toinen syy ei liity tarkkuuteen lainkaan. Alkuperäislähde elää tiivistelmiään pidempään. Linjausmuutosta selittävä artikkeli vanhenee seuraavassa muutoksessa, mutta linjaussivu päivittyy paikallaan. Asiakirjaan linkittävä teksti on kahden vuoden päästä yhä suurin piirtein oikeassa. Viimevuotiseen kärkevään kommenttiin linkittävä teksti on kaivauslöytö.

Googlen oma kysymyslista sisällön arviointiin kysyy, esittääkö teksti tietonsa niin että siihen tekee mieli luottaa, ja nimeää selkeät lähteet ja näkyvän asiantuntemuksen keinoiksi. Kyse ei ole hakukonetempusta. Kyse on samasta vaistosta, jonka hakemistoa ylläpitävät ihmiset ovat kirjoittaneet ylös.

Mitä tästä seuraa

Sääntö hidastaa blogia yhdessä kapeassa kohdassa ja halpuuttaa sitä toisessa. Hidastaa, koska osa aiheista palaa kieltäytymisenä eikä valmiina tekstinä, ja aamukuudelta se tuntuu vialta aivan siihen asti kunnes hinnoittelee vaihtoehdon. Halpuuttaa, koska hyväksyntä lakkaa olemasta etsintä sen yhden keksityn lauseen perään ja muuttuu tarkistukseksi siitä, noudatettiinko lähdesääntöä. Siihen kysymykseen on vastaus, ja se syntyy minuuteissa eikä iltapäivän epäilyksessä.

Sääntö kuuluu briiffiin eikä kenenkään päähän, koska kone lukee briiffin mutta ei lue tilannetta. Kirjatkaa ylös, mitkä väitteet yrityksestänne ovat riittävän vakiintuneita väitettäväksi ilman lähdettä, mitkä ulkopuoliset väitteet on jäljitettävä alkuperäiseen asiakirjaan ja mitkä aiheet pysyvät pöydän ulkopuolella kunnes ihminen tekee työn.

Blogi joka pystyy näyttämään mistä tieto on peräisin tekee jotain, mitä sujuva kilpailu ei enimmäkseen tee. Etu on pieni. Se kertyy hiljaa, ja se maksaa yhden kappaleen verran linjausta.